Mitä et tiennyt lannoituksesta?
Lannoitteta annetaan kasveille usein varmuuden vuoksi ja vanhasta tottumuksesta, mutta onko se välttämätöntä?
Kuva: Emilia Schulman
Kevät tulee ja on aika miettiä puutarhan kevätlannoitusasioita. Tämä on aihe, jossa nyt ihan rehellisesti ja avoimesti käännän takkini. Olen puhunut lannoittamisesta eri tavalla ennen, mutta kuluneen talven lumotarhuriopinnot ovat avanneet tähän aiheeseen itselleni aivan uudenlaisen näkökulman, enkä enää suosittele automaattisesti säännöllisiä lannoituksia puutarhaan, kuten olen ennen suositellut. Ne eivät ole välttämättömiä ja puutarhaa voidaan hoitaa sillä tavalla, että lannoittamisen tarve vähenee lähes olemattomiin. Tämä vaatii hieman perehtymistä, mutta pidemmän päälle tekee puutarhan hoidosta helpompaa ja suoraviivaisempaa ja ennen kaikkea ympäristöystävällisempää.
Olemme kaikki varmasti kuulleet, miten keinolannoitteet valuvat maanviljelyksestä luontoon ja aiheuttavat siellä vesistöjen rehevöitymistä ja muuta kurjaa. Tilanne puutarhoissa ei poikkea tästä millään tavalla, vaan kenolannoitteet valivat sieltäkin vesistöihin. Kun haluamme pitää ympäristöstä huolta, emme käytä turhia lannoitteita ja silloin, kun lannoittamiselle on tarve, valitsemme lannoitteen, joka tukee maaperän hyvinvointia, eikä vähennä sen elinvoimaisuutta.
Miksi kasvit eivät luonnossa kaipaa lannoitusta, mutta puutarhassa lannoitepussit kuuluvat vakiovarustukseen? Tässä postauksessa tutustutaan siihen, miten luonnon ekosysteemit eroavat puutarhasta ja miten voit helpoilla keinoilla hoitaa puutarhaasikin siten, että se tukee tervettä, monimuotoista ekosysteemiä.
Puutarhasi ei ole luonnosta irrallinen saari, vaan osa sitä. Jostain syystä kuitenkin kovin usein kuvittelemme sen yhtä irralliseksi osaksi luontoa kuin meidät itsemmekin. Tämä on ajatus, josta irti päästäminen on hyväksi niin ympäristölle kuin itsellemmekin.
Aloitetaan kuitenkin puhumalla vähän ruuansulatuksesta ennen kuin päästään asiaan.
Mitä ruoansulatuksessa tapahtuu?
Ihmisen ruuansulatus on hienovarainen järjestelmä, joka vaatii monen eri tekijän yhtäaikaista toimintaa oikealla tavalla. Jos yksi osa menee epätasapainoon, koko systeemi menee.
Ihmisellä on suussaan hampaat, joilla ruoka jauhetaan pienemmäksi, jotta sen voi nielaista. Jos ei ole hampaita, ei voi syödä kiinteää ruokaa. Tai tehdä kuten linnut ja nielaista kiviä, jotka hienontavat ruuan vatsassa. Onneksi meillä on hampaat, joten siirrytään eteenpäin. Hienoksi pureskeltu ruoka nielaistaan ja se menee vatsalaukkuun, jossa se sulaa pehmeäksi muhjuksi voimakkaiden ruuansulatusentsyymien ja muun muassa suolahapon vaikutuksesta. Jos vatsalaukun happotasapaino ei ole kunnossa ja happoa on esimerkiksi liikaa, alkaa närästämään. Jos vatsalaukkuun ei tule tarpeeksi ruokaa ja happoja erittyy liikaa, alkavat ne sulattamaan vatsalaukkua itseään ja tulee vatsahaava. No, onneksi nämäkin asiat ovat kunnossa ja ruoka voi jatkaa matkaansa suolistoon. Suolistossa ruuan käsittelystä vastaavatkin eliöt, jotka eivät varsinaisesti ole edes osa meitä itseämme. Niin, ihmisen suolistossa elää noin 500-1500 lajia erilaisia bakteereja, jotka vastaavat ravinnon pilkkomisesta sellaiseen muotoon, jonka meidän kehomme voi vastaanottaa.
Jos olet koskaan joutunut syömään antibioottikuuria, saatat tietää, mitä tapahtuu, kun tämä suoliston mikrobisto menee epätasapainoon. Yleensä tämän välttämiseksi antibioottikuurien kanssa suositellaan syötäväksi maitohappobakteereja tai niinsanottuja prebiootteja, jotka ruokkivat suoliston mikrobeja ja auttavat niitä lisääntymään tehokkaammin.
Kun vatsalaukussa on kaikki hyvin ja suoliston bakteerikanta on tervettä ja elinvoimaista, ruoansulatus toimii hyvin ja tehokkaasti, etkä kärsi epämääräisistä vatsakivuista, närästyksestä tai ilmavaivoista.
Mutta hetkinen, miksi kerron teille ihmisen ruuansulatuksesta, vaikka tarkoitus oli puhua puutarhan lannoittamisesta? Koska nämä asiat liittyvät vahvasti toisiinsa, mutta oman ruuansulatuksesi toiminta on sinulle todennäköisesti tutumpaa kuin se, mitä tapahtuu puutarhassa maan alla.
Mitä maaperässä tapahtuu?
Kasvien “ruoansulatus” tapahtuu maaperässä pieneliöiden, kuten bakteerien, sienten, ameebojen, siimaeläinten ja sukkulamatojen avulla. Kuvassa bakteereja ravinnokseen käyttävä sukkulamato. Kuva: Emilia Schulman
Kasvit eivät lopulta ole niin kovin erilaisia kuin me ja niiden “ruoansulatus” on melko samanlainen kuin meidän, vaikka niillä ei ole suuta, hampaita tai suolistoa.
Kasvit ottavat ravinteita maasta juurillaan, mutta jotta ne voisivat ottaa niitä sieltä, niiden on oltava imeytyvässä muodossa. Kasvi ei pysty muuttamaan niitä itse sellaiseen, vaan se tarvitsee apua. Aivan niin kuin me ihmisetkin tarvitsemme apua ruokamme muuttamiseen imeytyvään muotoon. Tähän tarvitaan maaperän pieneliöstöä: bakteereja, sieniä ja matoja.
Maaperän matoja voisi verrata ihmisen hampaisiin. Ne pilkkovat esimerkiksi pudonneita lehtiä ja muuta orgaanista ainesta pienemmäksi. Mato on tehokas tässä hommassa, mutta ei vielä yksinään hoida koko hommaa. Madon kakan ravinteet tarvitsevat vielä lisätyöstämistä muuttuakseen muotoon, jonka kasvi voi ottaa vastaan. Tähän tarvitaan pienempää maaperäeliöstöä, kuten sukkulamatoja, ameeboja, siimaeläimiä ja bakteereja. Maan alla on kokonainen ravintoketjujen verkosto. Tästä puhutaankin maaperän ravintoverkkona (Soil food web).
Sienet ja bakteerit kykenevät rihmastonsa avulla liuottamaan kasveille elintärkeitä ravintoaineita esimerkiksi kivistä ja muista erittäin stabiileista maaperän aineksista. Bakteerit ja isommat eliöt, kuten ameebat, siimaeläimet ja sukkulamadot jatkavat niiden pilkkomista ja muuttamista sellaiseen muotoon, minkä kasvi voi vastaanottaa.
Kasvit ovat näistä sienistä ja bakteereista täysin riippuvaisia, jonka vuoksi kasvit maksavat pieneliöiden toiminnasta erittämällä juuristaan maahan sokereita ja muita hiilihydraatteja, joita bakteerit ja sienet voivat käyttää ravintonaan. Kasvi luovuttaakin kaikesta tuottamastaan sokerista jopa puolet takaisin maaperään houkutellakseen itseään hyödyttäviä bakteereita ja sieniä juuristonsa tuntumaan. Tällaista molempia osapuolia hyödyttävää yhteistyösopimusta kutsutaan symbioosiksi.
Jotta maaperän sienet ja bakteerit elävät ja voivat hyvin, maaperän on oltava ilmavaa, sopivan kosteaa ja sen pH tulee olla sopiva. Jos nämä olosuhteet järkkyvät, niin järkkyy pieneliöstökin. Tämä taas johtaa siihen, että ne eivät tee työtään hyvin, joka johtaa siihen, että kasvi ei saa ravinteita ja alkaa kärsiä ravinnepuutteiden oireista.
Maan pinnalta katsottuna havaitsemme, että kasvi kasvaa huonosti. Lehdet kellastuvat ja yleisolemus on kaikin tavoin surkea. Hätäinen johtopäätös olisi todeta, että maasta on nyt loppuneet ravinteet ja antaa pussista keinolannoitusta. Ja kun kasville annetaan keinolannoitusta, huomataan että se virkistyy ja alkaa taas kasvamaan. Miten hienoa! Ongelma on korjattu. Vai onko?
Keinolannoituksen ongelmat
Jatkuva keinolannoitus haittaa maaperän tärkeää mikrobitoimintaa. Kuva: Unsplash
Jos ihmisen ruuansulatus menee niin huonoon kuntoon, ettei se enää sulata ruokaa, ihminen voidaan laittaa esimerkiksi tiputukseen, jossa ravintoaineet menevät suoraan suoneen valmiiksi pilkotussa muodossa. Tällöin sillä ei ole väliä, toimiiko ruoansulatus vai onko sitä ylipäätään olemassa. Ongelma poistuu, eikö niin?
Tavallaan kyllä, mutta siitä tulee uusi ongelma: ihmisen pitää olla kytkettynä tippaletkuun kaiken aikaa, koska se onkin nyt ainoa keino saada ravintoa. Jos ruuansulatusbakteerit eivät saa ravintoa, ne kuolevat pois ja päästään tilanteeseen, jossa suun kautta ei enää voi ottaa ravintoa vastaan. Ihminen pysyy hengissä, mutta tiputuksessa oleminen tekee elämästä vähän ikävää ja hankalaa.
Keinolannoitteet ovat maaperästä louhituista mineraaleista kemiantehtaassa valmiiksi pilkottuja valmisteita, jotka ovat suoraan sellaisessa muodossa, jonka kasvit voivat ottaa vastaan. Kun ravinteet ovat heti saatavilla oikeassa muodossa, kasvien ei tarvitse ruokkia juurillaan maaperäbakteereja, jotka muuten tekisivät pilkkomistyön. Kun kasvi ei enää ruoki niitä, ne kuolevat tarpeettomina pois.
Olemme hoitaneet oiretta, emme ongelman alkusyytä. Tai oikeastaan, tässä yhteydessä voisimme puhua juurisyystä. Ongelma kun ei missään vaiheessa ollut se, etteikö maassa olisi ravinteita. Sellaista maata ei ole olemassakaan, jossa ei ole ravinteita. Ongelma oli se, että kasvit eivät syystä tai toisesta saa niitä sieltä, sillä ne eivät ole valmiiksi liukoisessa. Ei tarvita keinolannoitteita, tarvitaan mikrobitoimintaa. Ja mikrobit tarvitsevat ilmaa, sopivan pH:n ja ruokaa.
Kun tämä systeemi toimii, puhutaan elävästä maaperästä. Se hoitaa itse itseään ja kasvi saa käyttöönsä kaikki nekin ravinteet, jotka ovat sitoutuneena esimerkiksi kiviainekseen ja orgaaniseen ainekseen ja vaativat pilkkomista.
Luonnollinen ravinnekierto
Maatuvista lehdistä typpi palautuu takaisin kasvien käyttöön. Kuva: Unsplash
Kasvien tärkein ravintoaine on typpi. (Toki ne tarvitsevat loudan muitakin, mutta puhutaan tässä kohtaa selkeyden vuoksi vain typestä.) Tämä on aine, jota on yleensä keinolannoitteissa kaikista eniten. Typpi kiertää maaperässä suljetussa kierrossa, johon ei tarvitse tuoda sitä lisää, kunhan sen herkkää koneistoa ei horjuteta.
Kasvukaudella typpeä tarvitaan rehevään lehtikasvuun sekä proteiinien rakennusaineeksi. Loppukesää kohti mentäessä typen tarve vähenee ja lopulta loppuu kokonaan. Syksyllä kasvi ottaa lehdistä talteen sokerit ja muut tärkeät ravintoaineet, jotka varastoidaan kasvin juureen ja kellastuneet lehdet putoavat maahan. Nämä putoavat lehdet sisältävät runsaasti typpeä, jonka kasvit voivat ottaa uudelleen käyttöön seuraavana keväänä, kun lehdet ovat - kiitos pieneliöiden - maatuneet ja muuttuneet uudelleen käytettävissä olevaksi typeksi.
Mutta puutarhassa asiat ovat toisin. Lehdet eivät jää kasvien juurelle maatumaan ja tuottamaan uusia ravinteita, vaan ne haravoidaan ja lehtipuhalletaan säntillisesti pois, ettei piha vaan näyttäisi epäsiistiltä. (Ja samalla viedään talvehtimispaikat perhosilta, kimalaisilta, leppäkertuilta ja muilta puutarhan hyötyhyönteisiltä.) Kun madoille ei olekaan lehdistä ruokaa, ne eivät kaiva maahan käytäviä, jotka tekisivät siitä ilmavamman, joka taas tukisi muiden pieneliöiden toimintaa sekä parantaisi kasvien ravinteiden- ja vedenottoa ja kaiken lisäksi parantaisivat juuriterveyttä.
Maaperä tiivistyy ja sen mikrobitoiminta heikkenee, jolloin keinolannoitteiden tarve vain lisääntyy ja päädytään ruokkimaan kehää, jossa kasvien juuret “laiskistuvat” ja yhteydet maaperämikrobeihin katkeaa, eikä kasvi enää pärjää ilman lannoitepussiaan.
Mitä voit tehdä korjataksesi tämän?
Tämä kierre voidaan onneksi katkaista ja sen voi aloittaa nyt. Se ei ole vaikeaa eikä vaadi kovinkaan monimutkaisia keinoja. Itseasiassa se vaatii sen, että teet puutarhassasi vähemmän töitä. Anna lehtien olla maassa. Kasvit tarvitsevat niitä. Jos ihan välttämättä haluat haravoida tai lehtipuhaltaa, voit siistiä yksittäisiä alueita ja jättää lehdet toisaalla maahan.
Anna voikukkien kasvaa nurmikon sekaan. Niiden paksut juuret porautuvat maaperän syvempiin kerroksiin, mistä ne pystyvät pumppaamaan pintaan sellaisia ravinteita, joihin nurmikkokasvien matalat juuret eivät ylety. Kun voikukka kuolee, sen juuri jättää tärkeitä ilmataskuja maahan.
Laadukas ja hyvin tehty komposti on parasta lannoitetta, jossa on elävät ja hyvää tekevät mikrobit mukana. Kuvassa bokashi-kompostia. Kuva: Emilia Schulman
Jos kasvit kaipaavat lannoitusta, älä käytä synteettisiä lannoitteita. Käytä kompostia. Siinä on olemassa juuri niitä tärkeitä mikrobeja, joita maaperä kaipaa. Tai jos et käytä kompostia, käytä orgaanisia lannoitteita. Ne eivät ole kasvin käytettävissä heti, vaan vaativat maaperän mikrobeja pilkkomaan niitä. Tunnistat orgaanisen lannoitteen helposti jo siitä, että pussin päällä lukee orgaaninen, sillä se on myyntivaltti näille tuotteille. Orgaaniset lannoitteet ovat yleensä väriltään ruskeita ja ne myös tuoksuvat (tai haisevat) orgaaniselle. Mineraalilannoitteet eli ns. synteettiset lannoitteet taas ovat väriltään yleensä valkoisia tai esimerkiksi vaaleanpunaisia ja niissä ei ole huomattavaa hajua. Pussin päällä voi toki olla kaikenlaisia väittämiä kestävyydestä jne, mutta siinä ei lue sanaa orgaaninen.
Kun kitket kukkapenkistäsi rukkaruohoja, ei niitä tarvitse kuljettaa sieltä pois (jos niissä ei ole siemeniä). Jätä kitketyt kasvinosat kukkapenkin juurelle katteeksi. Se lisää tärkeää biomassaa maahan ja tarjoaa pieneliöstölle ruokaa. Katteena voit myös käyttää niitä toisilta alueilta siivoamiasi lehtiä, keräävän ruohonleikkurin ruohosilppua tai puuhaketta. Näppärä hakettaa pihastaan tulevat oksat ja muun leikkuujätteen itse ja käyttää tämän materiaalin mitä parhaimpana katemateriaalina, joka myös houkuttelee paikalle sieniä, jotka pilkkovat varsinkin puuaineksessa olevia ravinteita kasvien saataville.
Kun haluat houkutella maaperämikrobeja paikalle, kylvä nurmikon sekaan valkoapilaa. Apilat, kuten kaikki muutkin palkokasvit, kuuluvat niinkutsuttuihin typensitojakasveihin, joiden juurinystyröissä elää symbioottisia typensitojabakteereja, joiden avulla kasvit pystyvät sitomaan ilmakehän typpeä maahan. Suosi muitakin luonnonkasveja puutarhassasi, sillä ne tukevat parhaalla tavalla paikallisia ekosysteemejä. Ja mitä monimuotoisempi kasvillisuus, sen monimuotoisempi ekosysteemi pihallesi muutenkin pääsee muodostumaan.
Kun saat jälleenrakennettua maaperäsi ravintoverkon kuntoon, älä riko sitä. Älä käännä maata, sillä maan muokkaaminen katkoo mikroskooppiset sienirihmat. Älä käytä keinolannoitteita, sillä niiden käyttäminen tekee maaperäbakteereista tarpeettomia. Anna puutarhasi olla osa luontoa, niin luonto auttaa sen hoitamisessa, jolloin sinulla jää enemmän aikaa siitä nauttimiseen.
Jos nämä ovat aiheita, joihin haluat perehtyä enemmän, sinua saattaa kiinnostaa Kurssi kohti puutarhaa, jolla pääset sukeltamaan oman puutarhasi ytimeen.
Kurssilla opit, mitä puutarhassasi kasvaa ja millä tavoin siitä voidaan tehdä ekologisesti kestävä, sinulle mieleistä satoa tuottava keidas, jossa kaikkien puutarhassa kulkevien on hyvä olla, olivatpa ne sitten ihmisiä, perhosia tai matoja.
