Terveisiä Itävallasta
…eli pidemmän kaavan kautta kirjoitettu matkapäiväkirja siitä, mitä näin, koin ja ajattelin matkalla Passiflorayhdistyksen tapaamiseen Wieniin ja sieltä takaisin kotiin.
Julkaisu sisältää affiliate-linkin. Käytän näitä äärimmäisen harkitusti ja tämäkin on pitkän harkinnan jälkeen jälkikäteen julkaisuun lisätty. Jos ostat suosittelemani tuotteen, saan siitä pienen provikan. Affiliate-linkki on merkattu tähdellä*.
Koko kasvirakkauteni lähti aikanaan liikkeelle unettomuudesta ja Passiflorista. Näistä aiheista lisää voit lukea esimerkiksi tästä Ylen tekemästä jutusta minusta tai vaikka Passiflorablogistani, jota tosin en ole viime aikoina juurikaan jaksanut päivittää.
Passifloraharrastajia on Suomessa erittäin vähän, joten jo harrastukseni alkuvaiheessa verkostoiduin ulkomaisten harrastajien kanssa. Suurena yhdistävänä tekijänä tuomassa harrastajia yhteen ympäri maailmaa on kansainvälinen passiflorayhdistys, Passiflora Society International eli tuttavallisemmin vain PSI. Olen ollut yhdistyksen jäsen kymmenisen vuotta.
Yhdistys järjestää vuosittain jäsenilleen tapaamisen, joka toinen vuosi Amerikassa ja joka toinen vuosi Euroopassa. Minulta on jäänyt monta vuotta välistä niin lapsen saamisen kuin pandemian vuoksi, mutta nyt on viimein aika mennä. Tapaaminen järjestetään tänä vuonna 23.-25.8. Wienissä, Itävallassa.
Tämä blogipostaus on matkapäiväkirjani ja väläys kaikkiin upeisiin puutarhoihin ja yksityiskokoelmiin matkan varrelta. Mukana on aimo annos omaa pohdintaa ja matkalla heränneitä ajatuksia ja tämä on kaikenkaikkiaan melkoinen eepos luettavaksi.
Jos olet kiinnostunut kuvauksesta siitä, miten kolmihenkinen perheemme matkaa maata pitkin Tampereelta Wieniin, voit lukea koko jutun. Jos haluat keskittyä kasvijuttuihin, aloita lukeminen perjantaista 23.8., jolloin yhdistyksen tapaaminen alkoi.
20.8.2024: Lähtö
Matkamme alkoi, kun haimme eskarilaisemme koulusta ja hyppäsimme Tampereelta Onnibussin kyytiin kohti Turkua. Matka taittui varsin leppoisasti bussin toisessa kerroksessa, vaikka vilkkaalle lapselle toki moinen paikoillaan istuminen oli tylsintä tylsää, mitä kuvitella voi. Lupailimme kuitenkin, että tämä on matkan tylsin osuus.
Turussa olisin kovasti halunnut mennä kasvitieteelliseen puutarhaan, mutta koska olimme perillä hieman ennen neljää ja kasvihuoneet menivät tiistaipäivänä kiinni jo viideltä, niin harmikseni emme sinne ehtineet. Pitää tehdä toinen reissu Turkuun, sillä syksyn mittaan kasvihuoneilla on vielä hienoja perhosia, jotka olisin halunnut nähdä. Kasvitieteellisen lisäksi myös Föri ja funikulaari jäävät kokematta.
Myös Tukholman kasvitieteellinen tulee jäämään väliin, joten ehkä jopa Turku-Tukholma -reissu voisi olla paikallaan.
Pienen pettymyksen jälkeen päätämme kuitenkin suunnata seikkailupuisto Seikkikseen, niin lapsi saisi juosta ja touhuta itsensä riittävän väsyksiin, jotta uni tulee sitten laivalla helposti. Olisi kuitenkin edessä hyvin erilainen yö kuin yöt kotona.
Seikkailupuisto löi minut aivan ällikällä. Voi juku mikä puisto! Ollapa Tampereellakin tällaisia.
Puiston halki kiemurteli pieni puro, vähän kuin minikokoinen Aurajoki. Sen yli meni söpöjä pieniä kaarisiltoja ja lapset kahlailivat mukavan viileässä virtaavassa vedessä. Ja toki kävin kahlailemassa itsekin.
Puistossa oli jos jonkinlaista kiipeilytelinettä, keinua ja härveliä lapsille. Ihan taatusti jokaiselle jotain. Lisäksi kuumien kesäpäivien iloksi siellä oli iso vesileikkialue, jossa oli suihkulähteitä, ämpäreitä ja muita vekottimia, jossa voi viilentää itseään. Harmillisesti omaa lasta ei voinut päästää sinne, sillä uimapuku oli matkalaukun pohjalla, eikä pyyhettäkään oikein viitsinyt kastella tässä kohtaa. Mutta seuraavan kerran, kun suuntaamme lämpimänä päivänä Turkuun, tiedän ottaa uikkarit ja pyyhkeet mukaan.
“Katso, tuo on päässyt tuonne!”
Puistossa kasvoi myös huomattavan upea puu, joka suorastaan kutsui kiipeämään. Pahkaista runkoa pitkin oli helppo kavuta alimmille oksille, vaikka olinkin pukeutunut mekkoon. Täältä oli mainiot näköalat ja pystyi hyvin seuraamaan, missä se oma nappula kiitää.
Joku ohikulkeva lapsi katsoi minuun ja totesi äidilleen: “Katso, tuo on päässyt tuonne!”
Ja kuka onkaan sanonut, etteikö vielä aikuisenakin saisi kiivetä puuhun ihan vain siksi, että se on hauskaa? No ei kukaan, joten todellakin kiipeän.
Seikkailupuiston jälkeen kävimme ostamassa kaupasta hieman evästä ja lähdimme kohti satamaa. Sieltä nousimme Viking Gracen kyytiin. Laiva oli kovin hieno ja moderni ja sanovat, että tässä on huomioitu ympäristöasiat aiempaa paremmin. Ei tämä silti se ekologisin matkustuskeino ole, mutta junalla ei valitettavasti voi ylittää Pohjanlahtea.
Pakolliset laivajutut pitää tietenkin kokea: lapselle on luvattu pallomeri, puolisolle arcade-alueella käynti ja laivan kannella piti käydä ihmettelemässä merimaisemaa. Tuuli kannella oli niin kova, että siellä hädin tuskin sai henkeä, mutta merituuli tukassa oli hienoa kokea. Kun kannella tuli tarpeeksi kylmä, olikin hyvä aika siirtyä kohti hytin pehmoisia petejä.
Heippa Suomi!
Viking Gracella oli monta hyvää ikkunaa, mistä tähyillä merta ja hiljakseen vaihtuvia maisemia. Näiden samojen ikkunoiden edessä söimme aamulla eväitämme, kun laiva lipui kohti Tukholman satamaa.
21.8.2024: Päivä Tukholmassa
Vierailu Vasa-museossa sekä Skansenilla
Heräsin Tukholmassa ihmeen mukavasta laivasängystä. Unet olisivat varmasti olleet ihan mukavat, ellei sängyn päässä oleva lukuvalon punainen merkkivalo olisi paistanut naamaani koko yötä. Tajusin vasta aamuyöstä kääntää tyynyni jalkopäähän, jossa moisia valoja ei ollut.
Koska tämä reissu tulee sisältämään erittäin paljon minun mielenkiintojeni mukaista ohjelmaa, Tuhkolmapäivä mentiin pitkälti lapseni ja puolisoni mielenkiintojen mukaan, eli ohjelmassa oli Vasa-museo sekä Skansen.
Jos totta puhutaan - ja miksei puhuttaisi - vähän heikon yön ja matkatavaroiden kanniskelun jälkeen 1600-luvun restauroitu puulaiva ei herättänyt valtavia tunteita, vaikka onhan se toki upea taidonnäyte melkein 400 vuoden takaisesta käsityöosaamisesta ja muistutus siitä, miten ihmisen suuruudenhulluus voi johtaa vakaviin onnettomuuksiin.
Vasa-laivasta oli määrä tulla Ruotsin suurin, mahtavin ja kaunein laiva, mutta sen elämä jäi lyhyeksi. Se lähti neitsytmatkalleen 10.8.1628, ja upposi matkattuaan vain 1300 metriä. Vuosikaudet se virui pohjamutaan uponneena, kunnes se nostettiin suuroperaatiossa sieltä ylös, restauroitiin ja tuotiin esille museoon.
Vasa-laivan tarinassa on paljon samaa kuin synnyinpaikkani Kurun nimeä kantaneen sisävesilaivan kohtalokkaassa neitsytmatkassa 7.9.1929, kun se upposi noin 1500 metriä liikkeellelähtönsä jälkeen Mustanlahden satamaan.
Kummassakin laivassa ongelmana oli liian korkealla oleva painopiste, joka tekee laivasta kiikkerän. Vasa-laivassa ylimääräistä lisäpainoa toi valtava tykistö, Kuru-laivassa maitotonkat.
No, se laivoista. Skansen sen sijaan teki minuun suuren vaikutuksen ja surettaa, että siellä ei ollut enempää aikaa kuin pari tuntia. Siellä olisi voinut käyttää vaikka koko päivän.
Eläintarhat herättävät minussa ristiriitaisia tunnelmia ja näihin tunnelmiin tulemme takuulla palaamaan uudelleen Itävallan puolella, sillä tämä ei ole reissun ainoa eläintarhavierailu. Jätänkin vangittujen eläinten spekuloinnin myöhemmäksi ja keskityn mieluummin positiivisiin asioihin.
Kanat ja riikinkukko pyörivät alueella vapaasti ja varpusten ohella myös riikinkukko kävi kärkkymässä murusia alueella liikkuvien ihmisten aterioista säikäyttäen muutamat pahanpäiväisesti hypätessään heidän viereen penkille.
Maisema on idyllisen ruotsalainen. On yrttitarhoja, omenapuita, salkoruusuja, auringonpaistetta ja hilpeää musiikkia, joka saa ihmiset laulamaan ja tanssimaan mukana. Ruotsalainen musiikki on keskimäärin todella paljon iloisempaa kuin suomalainen. Jos olisimme Suomessa, niin täällä soisi joku haikea tango. Aavan meren tuolla puolen tai jotain muuta vastaavaa.
Humalasalkoja Skansenilla.
Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisin halunnut ehdottomasti käydä myös Tukholman kasvitieteellisessä puutarhassa, sillä en ole käynyt siellä koskaan. Mutta kasvitieteellisiä tulee tällä reissulla lisää ja tämän päivän ohjelma ei nyt vaan ollut minun valittavissani.
Vähän kauttaaltaan lyhyeksi jäänyt kokemus vahvistaa vain sitä, että täytyy tehdä toinen Tukholmareissu, jossa ehtii tehdä kaiken sen, mitä nyt ei ehtinyt.
Funikulaari!
Turussa jäi kasvitieteellisen puutarhan lisäksi kokematta legendaarinen funikulaari, joten tottakai kun Skansenilta löytyi vastaava pieni urhea hissi, jolla pääsi mäkeä ylös, piti sen kyytiin päästä.
Ajassa, jonka odotimme hissin liikkeellelähtöä, olisimme varmasti kävelleet mäen ylös ja rahalla, mitä tästä kyydistä maksoimme, olisi varmasti voinut esimerkiksi syödä jäätelöäkin, mutta tulipahan koettua.
Ennen kuin voin kertoa, kummassa on parempi funikulaari, pitää toki käydä se turkulainenkin kokemassa.
Pitkän ja paljon kävelyä sisältäneen päivän päätteeksi suuntaamme Tukholman päärautatieasemalle, josta nousemme junaan, joka kiitää halki eteläisen Ruotsin, siltaa myöten Tanskaan ja sen halki sekä siitä aina Berliiniin asti. Me tosin jäämme kyydistä jo Hampurissa, jossa junan on määrä olla aamukuudelta.
Tuntuu ihmeelliseltä, miten helpolta maasta toiseen matkustaminen voi tuntua. Sen kun nousee junaan ja asettuu ahtaaseen, mutta tunnelmalliseen hyttiin, jossa on kolmikerroksiset sängyt, eli tilaa yhteensä kuudelle ihmiselle. Meitä ei onneksi ole kuin kolme ja tälläkin väkimäärällä täällä on ahdasta. Onneksi maksoimme ylimääräistä saadaksemme ihan oman hytin. Ostimme liput ehkä hieman viimetingassa, noin kuukautta ennen matkallelähtöä ja maksoimme tästä omasta hytistämme vajaat 300€ kolmelle hengelle.
Seuraavat kaksitoista tuntia täällä. Maiden välisen matkustamisen lisäksi tässä on vähän aikamatkailun tunnelmaa. Juna on selvästi vanha. Se kolisee ja heiluu ja kuulutukset ovat erittäin epäselviä. Rakastan tätä. Tässä on jotain nostalgista. Juna ei ole vähimmässäkään määrin uusi eikä moderni. Ilmaisesta wifistä voi vain haaveillla, mutta se ei haittaa pätkääkään.
Juna lähtee liikkeelle ja olen ratketa riemusta. Miksi en ole tajunnut, että maata pitkin matkaaminen on näin mahtavaa?
22.8.2024: Päivä junassa
Matka Ruotsista Tanskan ja Saksan läpi Itävaltaan
Aamu valkenee junassa Tanskan ja Saksan välillä.
Aamu valkeni hyvin aikaisin, jossain Tanskan ja Saksan välillä. Yö junan pienessä makuuvaunussa ei mennyt erityisen hyvin. Oli vaikea nukkua heiluvassa ja kolisevassa kyydissä, mutta puolihereillä olemisessakin oli jotain omanlaistansa tunnelmaa. Kullanoranssi auringonnousu paistoi verhojen välistä silmiin ja se teki minut hyvin onnelliseksi.
Herätyskello oli soittamassa puoli kuudelta, koska junan piti olla perillä Hampurissa kuudelta. Kun olimme saaneet itsemme hereille, kävi kuitenkin ilmi, että näin ei suinkaan ollut, vaan juna oli kaksi tuntia myöhässä.
Onneksi meillä olisi ollut lähes kolme tuntia vaihtoaikaa seuraavaan junaan. Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän piti viettää nämä tunnit Hampurissa aamupalaa syöden, mutta todellisuudessa aika jäi kahteenkymmeneen minuuttiin, jossa juuri ehti ostamaan take away -teen ja evästä seuraavassa junassa nautittavaksi.
Maisemat Hampuri - Nürnberg -välillä olivat suureksi osaksi varsin kaupunkilaisia, joskin kaupunkien välejä hallitsevat pellot ja laajat aurinkopaneelikentät. Maisemat tosin saavat omanlaisensa vivahteen, kun niitä katsoo puutarhurin silmin. Puusto on totisesti erilaista ja pelloilla kasvaa kauran, ohran, vehnän ja rukiin sijaan maissia, kurpitsoja ja auringonkukkia. Satunnaisia hedelmäpuuviljelmiä vilistää ohi.
Junien myöhästely Saksassa on mitä ilmeisemmin enemmän sääntö kuin poikkeus. Seuraavaan junanvaihtoomme oli varattu varsin tiukka aika - seitsemän minuuttia. Onneksi kuitenkin nämäkin junat olivat molemmat myöhässä: ensimmäinen yksitoista minuuttia, seuraava kahdeksantoista, ja ehdimme varsin mainiosti seuraavaan vaihtoomme, joka lähti seuraavalta laiturilta.
Saksan junat ovat moderneja ja mukavia.
Näissä on toimiva nettiyhteys, siistit vessat, mukavat penkit ja kelpo bistro, josta saa currywurstia ja olutta, mutta myös monenlaista muuta ruokaa ja juomaa niin aikuisten kuin lapsenkin suuhun. Aika toki käy kaikilla meillä vähän pitkäksi, mutta lapsella on värityskirjoja ja pelejä, minulla äänikirjoja ja neuletyö ja puolisolla Ruotsista ostettu kolmekiloinen sarjakuvakirja.
Kirjoitan tätä tekstiä päivän kolmannesta ja viimeisestä junasta välillä Nürnberg - Wien. Tämä on päivän junista selvästi modernein. Nettiyhteyskin on niin hyvä, että uskalsin alkaa tätä naputtelemaan tässä.
(Nämä Joyn kuulokkeet* on muuten ihan huiput reissuun. Menee super pieneen tilaan ja sen lisäksi istuvat hyvin ja kivuttomasti mun huomattavan pienikokoisiin korviin.)
*Affiliate-linkki
Näkymät junan ikkunasta ovat muuttuneet kaiken aikaa maaseutumaisemmiksi. Peltoja on enemmän ja maisema alkaa saada huomattavasti enemmän pinnanmuotoja. Etelä-Saksassa horisontissa alkoi näkyä ensimmäiset vuoret. Ihmeellistä ja eksoottista!
Pellot ovat kumpuilevia ja niissä on niin jyrkkiä mäkiä, että väliin ihmettelen, miten tuollaisessa uskaltaa ajaa traktoria. Sehän voi vaikka kaatua! Silti mitä ilmeisemmin ajetaan, sillä pellot on kylvetty siististi, vaikka maan muodot ovat huomattavan vaikeita.
Ennen reissuun lähtöä maksoin itselleni Storytel -tilauksen, sillä halusin kuunnella äänikirjoja matkalla sekä lukea iltasatuja lapselleni, mutta en ottaa mukaan painavia kirjoja, sillä pelkällä käsimatkatavaralla liikkeellä ollessa pakkaustilaa ei ole ylimääräistä - ja se ylimääräinen tila on varattu kasveille, joita tuon paluumatkassa takaisin.
Matkakuunneltavanani on ollut yhden suosikkikirjailijani, italialaisen kasvineurobiologi Stefano Mancuson Kasvien tasavalta. Olen lukenut kirjan ennenkin, mutta kuten muutkin Mancuson teokset, se on niin loistava, että sen voi lukea ja kuunnella vaikka miten monta kertaa ja sillä on joka kerta jotain annettavanaan.
Tämä ei ehkä ole se hilpein kirja, sillä se sivuaa paljon sitä, miten paljon meidän lajimme aiheuttaa tuhoa tälle planeetalle, mutta antaa myös toivoa siitä, että nämäkin ongelmat olisivat ratkaistavissa.
"Niiden, jotka ovat huolissaan jumaltenpuun, valeakaasian tai sulkahirssin kaltaisten upeiden kasvien leviämisestä, koska ne saattavat syrjäyttää heidän asuinseutujensa lajit, olisi tajuttava, että minkä hyvänsä kasvi- tai eläinlajin vaarallisuus on Homo sapiensin tuhovoimaan verrattuna pelkkä vitsi."
Tätä kuunnellessani katson, miten kanadanpiiskut kirjovat itävaltalaisia tienpientareita. Niitä on kaikkialla. Jokaisessa ojassa ja pellonreunoilla. Suomessa tilanne ei ole vielä tällainen, mutta se voi hyvin muuttua sellaiseksi. Kun mietimme sitä, kannattaako vieraslajikysymyksiä ottaa tosissaan, on hyvä ottaa näkökulmaa joskus koti-Suomemme ulkopuolelta.
Ja silti - enkö minä ole kuitenkin itsekin osa tätä ongelmaa tässä matkaillessani maailmalla? Vaikka kuinka kuljen puolet matkasta maata pitkin, teen silti oman ympäristörikokseni lentämällä takaisin.
Silti aion selitellä tähän syitä lentämiseen, sillä mielestäni tässä on huutava vääryys systeemissä. Lentäminen nimittäin on hävyttömän paljon halvempaa kuin junalla matkustaminen. Kolmehenkisen perheemme junaliput Tukholmasta Wieniin maksoivat yhteensä reilut 500€. Tähän toki päälle vielä laivamatka, noin 100€ eli yhteensä Turku-Wien -väli maksoi meille noin 600€. Paluumatka lentäen Helsinkiin maksoi 229€ (+ tyhmyyssakkona lentokentällä maksettu 165€ check in-maksu, koska emme olleet tehneet check-iniämme sovelluksella 3,5 tuntia ennen lennon lähtöä, koska oletimme, että joka ikisellä lentokentällä on check-in-automaatti. No, Wienissä ei ole.) Hintojen pitäisi olla toisin päin.
Lentokoneiden käyttämän kerosiinin verottomuus on yksi osa ongelmaa ja toinen osa on lentoyhtiöiden saamat massiiviset tuet. Eikö meidän pitäisi ennemmin tukea ympäristöystävällisempää raideliikennettä kaikella sillä rahalla, jota nyt syydetään ympäristöä huomattavasti enemmän tuhoavaan lentämiseen.
Lentämisessä ei ole mitään muuta hyvää kuin nopeus. Ja kuten tämän eeppisen mittaisen postauksen lopusta käy ilmi, ei sekään ole niin nopeaa.
Tätä kirjoittaessani olen istunut ja maannut junassa yhtäjaksoisesti lähes 24 tuntia. Ja silti olen sitä mieltä, että jos kyse ei olisi rahasta (ja siitä, että paluumatkassa minulla on mukanani useampi elävä kasvi, jotka eivät nauti pitkistä matkoista yhtä paljon kuin minä) en miettisi hetkeäkään, kummalla kulkuneuvolla kulkisin paluumatkani.
Kello on 17:40 ja matkaa on jäljellä vajaa tunti. Sitten puolen kilometrin kävely AirBnB -asunnollemme, missä aion ottaa pitkät ja hyvät yöunet sängyssä, joka ei heilu, kolise eikä tärise.
23.8.2024: Passiflora Society Internationalin vuositapaaminen alkaa
Tutustumme Schönbrunnin palatsin kasvikokoelmaan, Euroopan vanhimpaan eläintarhaan, palmuhuoneeseen sekä aavikkohuoneeseen.
Majapaikkamme on aivan Wienin keskustassa ja suuren kaupungin äänet kuuluvat tänne selvästi. Siitä huolimatta yö meni hyvin, joskin aamuherätys oli aikainen.
Meidän oli määrä tavata Passiflorayhdistyksen porukka puoli kahdeksalta heidän hotellinsa aulassa. Jännittävää ja innostavaa nähdä näitä ihmisiä taas. Olin edellisen kerran PSI:n tapaamisessa vuonna 2016 Nieuw Vennepissä Hollannissa. Sen jälkeen on tapahtunut paljon niin omassa elämässä kuin maailmallakin, jonka vuoksi monta vuotta on jäänyt välistä.
Passiflorat ovat Suomessa harvinainen kasvisuku ja harrastajia on vain kourallinen, joten minulla ei ole kauheasti ihmisiä, joiden kanssa jakaa tätä intohimoa. Siksi verkostoituminen kansainvälisesti muiden kanssa on ollut ainoa tapa päästä tosissaan jakamaan näiden kasvien iloja, kyselemään neuvoja sekä pääsemään käsiksi sellaisiin kasveihin, joita ei kaupasta saa.
Hotellilla oli vastassa monta tuttua naamaa ja useita uusia. Kaikkien kanssa löytyy nopeasti keskusteluyhteys ja puheenaiheita löytyy. Mitä lajeja kukakin kasvattaa, millainen ilmasto missäkin on ja mitkä lajit kenelläkin menestyvät.
Schönbrunnin palatsi on vaikuttava näky.
Hotellilta lähdetään yhdessä metrolla kohti Schönbrunnin palatsia, joka on vuonna 1638 vuonna valmistunut Itävalta-Unkaria hallinneen Habsburg-suvun kesäpalatsi. Vaivaiset 1441 huonetta sisältävä pikku kesämökki on nykyisin museoitu ja pieni osa huoneista on avoinna yleisölle. Emme kuitenkaan käy palatsin sisällä, vaan suuntaamme kulkumme kohti sen kasvihuoneita.
Kasvien keräileminen oli suosittu harrastus menneiden aikojen yläluokan keskuudessa. Kasveja haalittiin ympäri maailmaa ja niitä hoitamassa olivat parhaat puutarhurit, joita rahalla voitiin saada. Heidän tehtävänään oli vaalia laajoja ja arvokkaita kasvikokoelmia sekä kasvattaa hallitsijoille kaikenlaisia eksoottisia hedelmiä, joista tavallinen rahvas sai vain haaveilla.
Nykyisinkin Schönbrunnin palatsilla toimii joukko erittäin ammattitaitoisia puutarhureja. Heistä uusin tulokas, “vain” 12 vuotta näillä kasvihuoneilla toiminut karismaa ja pitkän linjan osaamista huokuva harmaahiuksinen nainen esittelee meille kasvihuoneita ja niiden uskomatonta, yli 7000 lajin kokoelmaa, josta löytyy valtava määrä orkideoja, saniaisia, palmuja, kaktuksia ja sukkulentteja.
Joukossa oli myös maailman vanhin ruukkuun istutettu kasvi, Fockea capensis. Kasvi on yksi niistä, jotka palatsin puutarhan alaisuudessa työskennelleet Franz Boos ja Georg Scholl keräsivät Etelä-Afrikasta, jonne heidät lähetettiin uusien kasvien hakumatkalle sen jälkeen, kun palatsin kasvikokoelma oli kohdannut merkittäviä menetyksiä, kun polttopuun vaikean saatavuuden vuoksi kasvihuoneiden lämpötila laski liian alas vuonna 1780.
Maailman vanhin ruukkukasvi, The Old Lady of Schönbrunn (Fockea capensis)
Erikoisen näköinen kasvi ei ole ikäisekseen järin suuri, mutta ruukkunsa se oli silti varsimukulallaan halkaissut. Tämä kasvi on selvinnyt hengissä kolmesta sodasta ja saavuttanut huomattavan korkean, reilun 240 vuoden iän. Kasvi tunnetaan nimellä The Old lady of Schönbrunn, ja siitä on kertonut myös eräs suosikkipodcastaajani, Jane Perrone, On The Ledge -podcastin jaksossa numero 259. Hänen tiedoistaan poiketen, todellinen Old Lady ei kuitenkaan ole esillä Schönbrunnin aavikkohuoneessa, vaan siellä on hänen jälkeläisensä. Todellinen Old Lady on kasvihuoneessa, jonne ei tavallisesti yleisöllä ole pääsyä ja tämä on toki varsin ymmärrettävää. Tällaisen kasvin arvo on mittaamaton.
Uhanalainen huumekaktus
Näissä takahuoneissa on monia muitakin jännittäviä kasveja, jotka ovat ihan syystä yleisöltä piilossa. Täältä löytyy myös huomattavan suuri kokoelma Lophophora -suvun kaktuksia, jotka ovat paitsi uhanalaisia, myös valitettavan haluttuja päihdekäytössä, joka tekee kasvista vieläkin uhanalaisemman.
Kaktuksen kasvu päihdekäytössä vaadittavaan kokoon kestää vuosikymmeniä ja sen uusiutuminen on erittäin hidasta, jos kasvit riistokerätään juurineen. Ja juuri sillä tavalla se tehdään, kun se tehdään nopeasti ja salaa, sillä se on laitonta. Tällaisissa kasvikokoelmissa nämä harvinaistuvat kasvit ovat suojassa ryöstökerääjiltä ja kasvia voidaan jopa lisätä ja palauttaa alkuperäisille kasvupaikoilleen kannan ennallistamiseksi.
Meskaliinikaktusten monella tapaa surullisesta historiasta löytyy upea kuvaus Michael Pollanin kirjasta This is your mind on plants.
Passifloria täällä ei ollut kuin yksi, mutta se oli sitäkin komeampi, huomattavan suurikokoinen terttupassio, Passiflora racemosa.
Schönbrunnin kasvikokoelman ainoa passiflora: Passiflora racemosa eli terttupassio
Näissä kasvihuoneissa olisin voinut viettää vaikka koko päivän, mutta harmillisesti aikataulu oli tiivis.
Siirryimme ryhmänä Schönbrunnin eläintarhaan, jolla on kyseenalainen kunnia olla maailman vanhin edelleen toiminnassa oleva eläintarha. Kasvien lisäksi Itävalta-Unkarin hallitsijat keräilivät myös eksoottisia eläimiä. Eläintarhan pienissä häkeissä on ollut jo yli 200 vuotta sitten tiikereitä ja leijonia keisarien viihdykkeeksi.
Nykyisin onneksi useimmilla eläimillä on tilaa enemmän kuin edelleen esillä olevissa historiallisissa häkeissä, joihin pääsee itse sisälle ihmettelemään sitä pientä tilaa, jossa tiikerillä on juuri ja juuri ollut tilaa kiertää yksinäistä kehäänsä. Viime vuosina Schönbrunn on valittu kuusi kertaa Euroopan parhaaksi eläintarhaksi.
Eläintarhassa opin, että jättiläispandan päivärytmi on melkoisen leppoisa. 14h ruokailua, 9h unta ja tunti sitä kaikkea muuta.
Kuten jo Skansenilla totesin, minulla on ristiriitaiset fiilikset eläintarhoista, eikä tämä varsinaisesti muuttanut tilannetta. Schönbrunnilla monilla eläimillä oli toki ihan hyvin tilaa olla, mutta silti en oikein pidä siitä ajatuksesta, että häkkeihin suljettujen eläinten katselu on tämänkaltaista viihdettä. Emme ole tulleet montaa askelta entisaikojen keisareista eteenpäin.
Toki eläintarhoilla on oma roolinsa joidenkin vakavasti vaarantuneiden eläinten, kuten onnettoman yksipuolisen ruokavalionsa vuoksi tarpeettoman vaikeaa elämää elävän jättiläispandan suojelussa, siinä missä kasvitieteellisillä puutarhoillakin on roolinsa vaarantuneiden kasvien suojelussa ja tämä vaatii elävien yksilöiden pitämistä kokoelmissa, mutta tällainen toki pitäisi tehdä aina eläinten hyvinvointi edellä. Vähän on vaikea uskoa, että jääkarhu Wienissä kolmenkympin helteessä nauttii kauheasti olostaan sen enempää kuin pingviinit, jotka eivät koskaan näe lunta tai jäätä, vaikka saavatkin uida hyvän kokoisessa viilennetyssä vesialtaassa.
Eläintarhan alueella oli onneksi muutakin katseltavaa kuin eläimet. Isojen, kukkivien murattien näkeminen oli eksoottinen ihme, jollaista en ole ennen nähnyt. Eläintarhan vieressä oleva aidattu alue, missä pääsi rapsuttelemaan vuohia ja lampaita, oli myös positiivisempi kokemus, joka pyyhki osan murheista pois.
Kukkiva muratti
Isojen, kukkivien murattien näkeminen oli eksoottinen ihme, jollaista en ole ennen nähnyt. Huonekasvina tämän kukinnasta lienee turha haaveilla.
Eläintarhan jälkeen vuorossa oli palatsin palmu- ja aavikkohuoneet, joihin tutustuttiin löyhästi omaan tahtiin. Matkan varrella ihasteltiin palatsin huikeaa puutarhaa, joka on juuri niin viimeistä yksityiskohtaa myöden hiottu kuin vain palatsin puutarha voi olla. Säntillisesti muotoon leikatutut tuijat, marjakuuset ja puksipuut rytmittivät upeasti kukkivaa puutarhaa.
Schönbrunnin palatsin vuonna 1882 perustettu palmuhuone on yksi maailman vanhimmista.
Palmuhuone puutarhan reunalla oli mykistävä kokemus ja miellyttävän viileä kaiken ulkona vallitsevan paahteen jälkeen. Täällä on ollut lämmintä lähemmäs kolmekymmentä astetta.
Tässäkin lajissa Schönbrunn on yksi maailman vanhimmista, sillä palmuhuone on perustettu vuonna 1882. Sen lisäksi se on yksi maailman suurimmista avoinna olevista kasvikokoelmista, sillä yleisölle avoinna olevassa kokoelmassa on esillä noin 4500 kasvilajia. Ihmeellisesti niiden joukkoon ei kuitenkaan mahdu kovinkaan monta Passifloraa. Tarkkasilmäisimmät bongasivat niitä täältä kolme, minä en yhtään.
Palmuhuoneen valtavat palmut ylettyivät korkean kasvihuoneen kattoon.
Aavikkohuoneella omat jalat ja jaksaminen alkoivat vedellä aikalailla viimeisiään, joten tämä mentiin melko nopeasti läpi. Isoja kaktuksia, paljon. Ja Schönbrunnin vanhan rouvan jälkeläinen, joka on suljettu kauniiseen kuusikulmaiseen lasikaappiin. Yleisö saattaa luulla tätä todelliseksi vanhaksi rouvaksi, mutta siinä he erehtyvät. Eräillä meistä on onneksi ollut kunnia tavata oikea Old Lady of Schönbrunn.
Palmujen alla oli mukavan varjoisaa.
24.8.2024: Vierailuja
Puita, palatseja, perhostalo, luentoja ja illallinen kattoterassilla
Kuuma päivä Wienissä! En ole katsonut lämpömittaria, mutta siihen nähden, miten hiki on virrannut tänään, oletan sen olleen reippaasti ainakin kolmessakympissä.
Pakollinen turistikierros
Tänään ollaan tutustuttu kaupunkiin ja kierretty se pakollinen turistikierros oppaan kanssa. Paljon hienoja rakennuksia ja pitkää historiaa, mutta osa siitä menee kirkkaasti ohi, sillä ulkona on niin kuuma, että ajatus ei kulje. Olisin vaihtanut tämän kierroksen mielelläni vaikkapa käyntiin Wienin kasvitieteellisessä puutarhassa, jossa jostain kumman syystä emme ryhmänä ole menossa. Onneksi sinne ehtii virallisen tapaamisosuuden jälkeenkin.
Puut ovat tärkeitä - varsinkin suurkaupungeissa.
Tänään olen huomannut erittäin selvästi puiden viilentävän vaikutuksen. Täällä ei kauheasti ole katupuita ja niistäkin suuri osa voi huonosti. Täällä on katupuina melko paljon keltahevoskastanjaa (Aesculus flava), mutta tänä vuonna niissä on ollu todella paljon miinaajakärpäsiä, joiden vuoksi suurimmassa osassa lehdet ovat ruskeat ja roikkuvat. Osassa puista lehdet roikkuvat todennäköisesti myös kuumuuden ja kuivuuden vuoksi.
Kun viimein pääsee isompien puiden katveeseen, on siellä heti paljon viileämpää ja helpompi olla.
Entisaikojen keisarien valkoisena hohtavien ja kullalla koristeltujen palatsien puutarhoissa kasvaa upeita kasveja ja suuria puita.
Schmetterlinghaus
Habsburgien talvipalatsin vieressä on reissumme toinen vanha palmuhuone, jossa nykyisin on upea perhostalo, Schmetterlinghaus Wien. En pääse yli siitä, miten epäperhosmaiselta saksan kielen sana perhoselle kuulostaa. Schmetterling! Se kuulostaa enemmän kirosanalta kuin perhoselta.
Trooppisen kuuma perhostalo
Perhostalossa on kuumaa ja kosteaa. Kaunista, kaartuvakattoista lasihuonetta täyttävät monenkirjavat kukkivat kasvit, joiden lomassa lepattaa isoja ja pieniä perhosia kaikissa sateenkaaren väreissä. Mykistävä paikka.
Puutarhan keskellä on vesiputous, jonka alla olevassa altaassa ui kultakaloja. Putouksen takaa voi katsella ympärillä lepattavia perhosia. Upea paikka on tietenkin myös erittäin täynnä ihmisiä ja tungosta, jonka lisäksi siellä on niin tukahduttavan kuuma, että vierailu jää melko lyhyeksi.
Palatsin puutarhassa on suuria upeita puita ja asetumme vähäksi aikaa viilentymään valtavan neidonhiuspuun alle. Pieni tuulenvire tekee olosta melkein mukavan. Miten ihanaa onkaan, että on suuria puita, joiden varjossa on helpompaa olla tällaisessa helteessä.
Loppupäivä meneekin Passiflora Society Internationalin viralliseen vuosikokoukseen sekä sen jälkeen pidettäviin luentoihin ja esityksiin Wienin teknillisen yliopiston kokoustilassa kaupunkin yläpuolella. Yliopistorakennuksen 11. kerroksesta on mielettömät näkymät niin kaupunkiin kuin sen yli vuoristoon.
Nämä esitykset ovat näiden tapaamisten suolaa. Meidän porukassamme on niin monella tavalla Passifloriin uppoutuneita ihmisiä, että on ihan uskomattoman mielenkiintoista päästä kuulemaan, mitä heillä on annettavanaan.
Tämä on tällaista minulle sopivaa hauskaa: kolme tuntia luentoja ja esityksiä Passiflorista. Muutama upea raportti kenttätutkimuksista Boliviaan ja Guatemalaan, joissa yhdistyksen tutkimusmatkailijat ja tutkijat ovat käyneet raportoimassa ja tutkimassa näitä kasveja
luontaisissa kasvuympäristöissään. Näillä retkillä löydetään vuosittain uusia lajeja sekä selkiytetään nykyisin tunnettujen lajien lajikuvauksia sekä kerätään uusia kasvinäytteitä tieteellisiin kasvikokoelmiin sekä kasvatukseen. Tänä vuonna nämä ryhmät ovat löytäneet muutamia kokonaan uusia lajeja sekä löytäneet uudelleen hävinneeksi luullun lajin. Muutamien tunnettujen lajien tieteelliset nimet tulevat muuttumaan, sillä lajikuvauksia on voitu tarkentaa luonnosta löytyneiden yksilöiden avulla ja aiemmin yhdeksi lajiksi luultu kasvi jakautuukin kahdeksi eri lajiksi, sillä erot yksilöiden välillä ovat suuria ja merkittäviä. Nyt Passifloralajeja tunnetaan kaikenkaikkiaan 708 kappaletta.
Seuraavaksi kuulemme pitkän linjan tieteentekijän sekä kaupallisesti Passifloria kasvattaneen hollantilaisen Arjen Lommenin esityksen Passiflorien siementen idätyksestä. Se nimittäin ei ole mikään helppo temppu, sillä näillä kasveilla on erittäin paksukuoriset ja kovat siemenet. Niiden on kuitenkin tarkoitus selvitä hengissä eläimen ruuansulatuksesta läpi.
Arjen avasi selkeästi omaa metodiaan siemenkasvatukseen ja opin tästä paljon uutta, mitä aion kokeilla itsekin.
Hortonomi Raphael Maier kertoi meille Passiflorista puutarha-alan näkökulmasta. Hänellä oli tavoite kasvattaa mahdollisimman kylmänkestäviä ja hyvän makuisia passionhedelmiä Saksan olosuhteissa. Useimmat näistä hedelmistä vaativat paljon lämpimämpiä olosuhteita, mutta muutamat lajit selviävät kylmemmässä. (Suomessa mikään ei selviä talvea ulkona.)
Tämä antoi ihan valtavasti intoa kokeilla aivan uusia asioita näiden kasvien kanssa. Hänen jalostustyönsä on sujunut melko hyvin ja työn alla on muutamia erittäin lupaavia lajikkeita. Hänen kanssa käydyistä keskusteluista opin myös paljon uutta. Passifloria voisi kasvattaa Suomenkin olosuhteissa yksivuotisina, vähän kuin tomaatteja. Riittävän ajoissa esikasvatukseen laitetut taimet voisi laittaa kesäksi ulos, mieluusti kasvihuoneeseen ja antaa niiden kasvaa siellä kesän. Syksyllä kasvit leikataan alas ja säilytetään juuristo kellarissa, jossa ei tule niin kylmä kuin ulkona. Tämän pitäisi onnistua meidänkin olosuhteissa ja tässä on hyvää projektia ensi kesäksi.
Ostin Raphaelin tuoreen kirjan Breeding cold hardy passion fruit - Developing new passion fruit varieties for temperate climates in Europe ja aloimme puolisoni kanssa suunnitella tulevaisuuden passionhedelmäprojekteja.
Opin myös, että siemenestä kasvatetuilla kasveilla on vahvemmat juuret kuin pistokaslisätyillä. Kun asiaa miettii vähänkään pidempään, tämä käy täysin järkeen. Kun siemen itää, se kasvattaa ensimmäisenä suoraan alaspäin suuntaavan pääjuuren. Tästä asiasta olen kirjoittanut Huonekasvibiologiaa-kirjassani sekä siitä puhutaan vielä enemmän verkkokurssilla.
Kun kasvia lisätään pistokkaasta, kasvavat juuret ovat lisäjuuria, jotka ovat olemukseltaan toisenlaisia. Tämän vuoksi pistokaslisätyillä kasveilla on usein paljon pinnallisempi juuristo kuin siemenestä kasvatetuilla ja tämä taas on olennaista kylmänkestävyyden kannalta, mutta se auttaa myös esimerkiksi kuivuudesta selviämisen kanssa.
Illan päätteeksi nautimme buffet-illallisesta Wienin kattojen yllä. Edelleen on erittäin kuuma. Kattoterassilla käydään mahtavan mielenkiintoisia ja innostavia keskusteluja niin Passiflorien kasvattamisesta, parhaista Passifloralajeista kuin myös siitä, miten kukakin on näiden kasvien pariin päätynyt. Näitä tarinoita on ihan mahtavaa kuunnella.
Naistenvessan eteisessä käymme keskustelua parhaista lannoitteista Passiflorille ja siitä, mistä niitä kannattaa hakea. Suomessahan tämä paikka on ehdottomasti Pavunvarsi, josta löytyy myös todella hyvin osaamista monenlaisiin tilanteisiin.
Aurinko on laskenut ja väkipaljous kaupungin kaduilla hieman vähentynyt. On aika lähteä väsyneenä, mutta onnellisena takaisin majapaikkaamme.
25.8.2024: Kasvivaihtareita ja jäähyväisiä
Tapahtuman järjestäjän upeaan yksityiskokoelmaan tutustumista, grillaamista, uimista ja uusia kasveja.
Tapaamisen viimeinen päivä, jolloin tapahtuu tietenkin kaikki parhaat jutut, eli kasvit vaihtavat omistajia. Tämä päivä on ollut rennompi kuin edelliset, hyvin tiiviisti aikataulutetut päivät.
Menimme aamusta tapaamisen järjestäjän Markuksen luo. Hänellä on yksi Euroopan suurimmisita Passiflorakokoelmista. Näin kesäaikaan kokoelma reunustaa pihan perällä olevaa uima-allasta. (Uima-allas on siellä kuulemma kasvien takia luomassa hyödyllistä mikroilmastoa, sillä useimmat Passiflorat tykkäävät hieman kosteammasta.)
Markus asuu vajaan tunnin junamatkan päässä Wienistä, jonne matkasimme yhdessä seurueemme kanssa. Matka taittui varsin nopeasti, koska yhteistä puhuttavaa on paljon ja Itävallassa junat kulkevat hyvin ja aikataulussa. Puhuttavaa olisi itseasiassa niin paljon, että tällainen viikonloppu tuntuu aivan liian lyhyeltä. Haluaisin viettää näiden ihmisten kanssa ainakin viikon.
Jo matkalla tapahtuu ensimmäinen ihme. Olen jo aiemmin maininnut, että minulla oli eräs varsin harvinainen kasvi, Passiflora xiikzodz, jota olin etsinyt yli kymmenen vuoden ajan, kunnes löysin pistokkaan Unkarista. Tämä kuitenkin suureksi surukseni kuoli viime talvena. Ja koska kasveja on Euroopassa ehkä kymmenen ihmisen hallussa, on uuden hankkiminen erittäin vaikeaa.
Junassa kuitenkin käteeni ojennetaan pieni muovipussi, jonka pohjalla on pistokas ja siististi kirjoitettu nimikyltti: Passiflora xiikzodz. Tämä ei ole mitenkään helppo kasvi kasvattaa, sillä sillä on hyvin omanlaisensa vaatimukset kasvualustan suhteen. Kasvi kasvaa luonnossa muinaisten mayakaupunkien raunioilla sekä niitä reunustavilla kalkkikivikallioilla. Mayakulttuurista juontuu myös kasvin nimi: xiikzodz tarkoittaa lepakonsiipeä mayakielellä. Jostain kumman syystä juuri tämä kasvi on saanut myös virallisen suomenkielisen nimen. Se löytyy viljelykasvien nimistöstä nimellä lepakonpassio.
Pakkaan arvokkaan lahjan äärettömän kiitollisena rautatieaseman ilmaislehteen. Ei ole kauan, kun Amerikan eBayssa huutokauppa Passiflora xiikzodzista nousi 390 dollariin. Minä sain sen ilmaiseksi, koska näin tämä yhteisö toimii. On kaikkien etu, jos näitä superharvinaisuuksia on mahdollisimman monella, niin kasvi ei yhtä suurella todennäköisyydellä katoa koko Euroopasta. Tällaisen lahjan saamiseen sisältyy iso annos vastuuta. Nyt on minun toinen mahdollisuuteni ja nämä tyypit tietävät nyt, että minulla on xiikzodz. Ne tulevat vielä kyselemään pistokkaita.
Juna-asemalta kävelemme vajaan kilometrin Markuksen kodille. Heti portilla huomaa, että nyt on kyseessä intohimoisen kasvi-ihmisen koti. Jo kadulta erottaa talon katolle on rakennetun automatisoidun kasvihuoneen, jossa hänen kasvikokoelmansa viettää talven.
Puutarhassa useampi metallinen pergola, joiden päällä kasvaa valtavia Passifloria. Passifloria löytyy sieltä täältä muualtakin puutarhasta. Talon seinustalta, kesäkukkaistutuksesta, nurmikolta. Puutarhassa kiertely on mieletön löytöretki. Kaikkea upeaa joka paikassa, vaikka samaan aikaan puutarha on sellainen, jota tuskin kuvattaisiin puutarhalehden kannessa. Puutarhassa on tyhjiä ruukkuja, ruoho on pitkää ja grillipaikan vieressä seisoo betonimylly. Sitä ei käytetä betonin, vaan kasvualustojen sekoittamiseen. Niinpä tietenkin.
Tänne osallistujat olivat tuoneet paljon kasveja myytäväksi ja vaihdettavaksi. Saksassa yhtä suurimmista Passifloriin keskittyvistä verkkokaupoista (www.blumen-passiflora.de) pyörittävä Matrin Drews oli tuonut paikalle paljon kasveja myytäväksi ja ne täyttivätkin kaksi suurta pöytää Markuksen upeassa puutarhassa. Ostin häneltä kolme kasvia, joista kaksi oli sellaisia, mitä minulla on ollut ennenkin, mutta olen harmikseni menettänyt ne. Onneksi kasvien kanssa voi yleensä aina kokeilla uudelleen. Paitsi jos kyseessä on Passiflora xiikzodz, jota ei noin vain osteta uudelleen samaan tapaan kuin Passiflora sprucein voi ostaa kolmannen kerran.
Kasveja oli myynnissä muutamalla muullakin, mutta monet kasvit vaihtoivat omistajaa ilman rahaa. Tämä vaikuttaa joltain kummalliselta huumediilaamiselta, paitsi toki tervehenkisemmältä. Osallistujat kaivelevat laukuistaan pusseja, joissa on kasveja, joilla ei ole suomen- tai edes englanninkielisiä nimiä. Tieteellisiä nimiä, joista en ole koskaan kuullutkaan, vaikka olen harrastanut Passifloria viitisentoista vuotta. Haluaisitko kokeilla Passiflora tacanensista, minulta kysytään ja ojennetaan minigrip-pussi, jonka sisällä on pistokas. Miksipä ei. Onko sinulla Passiflora subfertilis? Ota tästä.
Toinen suuri Passiflorahaaveeni xiikzodzin lisäksi on Passiflora tenuiloba. Se on vielä harvinaisempi kuin xiikzodz, joten olen pitänyt tehtävää lähes mahdottomana. Olen etsinyt sitä jo muutaman vuoden tuloksetta. Amerikasta olisin saanut siemeniä, jos minulla olisi ollut jotain tarpeeksi mielenkiintoista vaihdossa. Ei ollut, joten en saanut siemeniä.
Passiflora tenuiloban pistokas on jotain sellaista, mitä ei rahalla saa.
Keskustelen passifloraguru John Vanderplankin kanssa haaveistani löytää tenuiloba ja hän osaakin kertoa, keneltä sitä löytyy. Pitää tuntea oikeat ihmiset. Menen kysymään Johnin mainitsemalta henkilöltä ja hän toden totta kertoo, että hänellä on hyvinvoiva tenuiloba Hollannissa, josta hän voi lähettää minulle pistokkaan tai siemeniä. Ja ei, hän ei pyydä niistä satoja euroja. Tätä tehdään rakkaudesta lajiin, joka on minusta edelleen yhtä käsittämätöntä, kun katsoo, millaisiin hintoihin esimerkiksi monet vehkakasvit nousevat, vaikka esimerkiksi Philodendron spiritus-sancti on Passiflora tenuilobaa yleisempi.
Innoissani menen kertomaan puolisolleni tästä kaikesta. Että löysin tenuiloban ja se kävi yhtäkkiä ihan uskomattoman helposti ja nopeasti. Nämä ovat kasveja, joita ei ole myynnissä missään. Pitää vain tuntea oikeat ihmiset. Näyttäessäni google-hausta kuvia kasvista puolisolleni, ohitseni kävelee toinen ihminen, joka kuulee keskustelumme.
“Ai, tarvitsetko tenuiloban? Minulla on muutama.” Ja hetkessä kädessäni on kaksi siististi pakattua Minigrip-pussia, joissa on kummassakin pienen pieni pistokas tästä ihan mielettömästä ja superharvinaisesta kasvista. Olen häkeltynyt. Näinkö helppoa tämä nyt oli. Katselen epäuskoisena kahta varrenpätkää, joista kasvaa muutama hentoinen lehti. Jos olisin saanut kourallisen puhdasta kultaa, en olisi näin onnellinen. Näitä kasveja ei saa rahalla.
Vietimme puutarhassa aikaa hyvien keskusteluiden ja kohtaamisten merkeissä. Kokeneet Passifloria työkseen tutkineet ja mielettömiä tutkimusmatkoja Etelä-Amerikkaan tehneet vastailivat yleisön vaikeisiin kysymyksiin lajitunnistuksesta ja lajikuvausten tarkentuessa uusille lajeille tulleista uusista nimistä. Koska Passiflorat ovat edelleen melko huonosti tunnettu kasvisuku ja lajeja on paljon ja useilla mantereilla, niistä saatavilla oleva tieto muuttuu, kun sitä saadaan lisää.
Ruokailu tapahtui puutarhan suurten puiden lempeässä varjossa grillaten. Olutta, makkaraa ja perunasalaattia. Niin suomalaista, niin saksalaista ja itävaltalaista. Keskustelunaiheet toki eivät liikkuneet jääkiekossa tai muussakaan tylsässä, vaan lähinnä kasveissa ja siinä, miten kukakin niitä kasvattaa puutarhoissaan, parvekkeillaan ja ikkunalaudoillaan. Joka paikkaan löytyy sopivat Passiflorat. Minullekin tänne pohjoisen perukoille, vaikka asuinpaikkani vuoksi joudun heittämään monta kasvihaavetta mielestäni, sillä minulla ei ole ympärivuotisesti lämmitettyä trooppista kasvihuonetta. Ainakaan vielä. Jos voitan lotossa (joka on epätodennäköistä, koska en lottoa), rakennutan ison kasvihuoneen ja jonkun pienen mökin siihen kylkeen.
Altaan reunalla on hyvä tutkia Markuksen upeaa kasvikokoelmaa.
Vatsa täynnä siirrymme uima-altaalle viilentymään, sillä varjossakin on niin kuuma, että hiki virtaa solkenaan, eikä lämmin ruoka varsinaisesti auta tilannetta. Altaasta käsin on helppo tutkia sitä joka reunalta ympäröivää kasvikokoelmaa. Passiflorat kasvavat ruukuissa, jotka on asetettu Ikean kenkäalusille. Talveksi nämä kaikki kannetaan yksitellen talon katolle kasvihuoneeseen. Taas voi vitsailla siitä, että eipä tarvitse salilla käydä.
Sydän on niin täynnä onnea kaikesta tästä. Niin ihania ihmisiä, upeita kasveja, innostavia keskusteluja ja paljon uutta tietoa niin tästä suosikkikasvisuvustani kuin kasveista ja niiden kasvattamisesta ylipäätään.
“Everyone needs their tribe and this is mine”, joku toteaa.
Tässä me ollaan, kuin yhtä isoa sukua. Vähän niin kuin Passifloratkin. Eri näköisiä, ikäisiä ja eri mantereilta, mutta yhteisten mielenkiintojemme kautta silti aika samanlaisia.
Kun viimeiset hyvästit oli jätetty, oli viimein aika kyynelehtiä vähän siitä, miten uskomattomia kohtaamisia tähän reissuun on mahtunut ja miten älyttömän kiitollinen tästä kaikesta olen.
Myöhäisillalla menin vielä yllättäen pariksi tunniksi hotellin aulaan istumaan iltaa yhdistyksen porukan kanssa, sillä olin unohtanut Markukselle kangaskassini, jossa oli perheemme märät uimapuvut ja pyyhkeet. Onneksi muutama muu oli vielä jäänyt paikan päälle ja yksi heistä lupautui tuomaan kassini hotellille.
Heidän junansa oli myöhässä, mutta hotellilla istuikin muutama muu seurueen jäsen. Ja jos itse John Vanderplank tarjoaa lasin viiniä, niin toki otan sen vastaan. Jään juttelemaan kahden britin ja yhden amerikkalaisen kanssa niin kasvi- kuin muistakin aiheista. Keskustelusta kehkeytyy valtavan avartava.
Junan saapuessa seurueeseemme liittyy myös hollantilainen ja italialainen. Keskustelu siirtyy kasveista siihen, millaista eri maissa on asua ja elää. Paljonko asuminen maksaa, millaisia palkat ovat, miten terveydenhuolto ja koulutusjärjestelmä toimii. Onko ihmisillä varaa elämiseen, voiko kuka tahansa kouluttautua. Paljonko veroja maksetaan?
Varsinkin amerikkalaisen kertomukset heidän terveydenhuoltojärjestelmästä nostattaa paljon ajatuksia. Miten sekava ja vaikea systeemi, joka voi johtaa siihen, että ihmisille tulee massiiviset velat sairastumisen vuoksi, mutta myös siihen, että ihmisiä kuolee, koska hoitoon ei ole rahaa. Yhtäkkiä huomaan, että en ole koskaan ollut näin kiitollinen verojen maksamisesta. Sillä rahalla saa aika paljon.
Minulla on kolme ammatillista koulutusta. En ole maksanut yhdestäkään mitään. Lapseni oli syntymänsä jälkeen kolme viikkoa sairaalassa ja hänelle tehtiin useita kalliita tutkimuksia. Lasku tästä oli noin 600€. Amerikassa ihan tavallinen synnytys maksaa kymmeniä tuhansia, saati sitten viikkojen sairaalajakso. Suomessa ketään ei jätetä rahan takia hoitamatta, vaikka jonot ovatkin joskus tarpeettoman pitkiä.
Nyt kun on juotu ne kuuluisat viinit Wienissä, niin voin palata omaan majapaikkaani mieli täynnä kiitollisuutta myös siitä, että olen niin onnekas asuessani Suomessa. Matkailu saa kummasti arvostamaan myös omaa kotiaan.
Kaikille teille, jotka intohimoisesti harrastatte jotain tiettyä kasvisukua tai vaikka vaan huonekasveja yleisesti, haluaisin kaiken tämän jälkeen sanoa, että verkostoitukaa! Kasviyhdistyksiä ja -yhteisöjä on niin Suomessa kuin Euroopan tasolla sekä kansainvälisestikin ja näissä piireissä tapaa ihan mahtavia ihmisiä, joiden kanssa voi jakaa sen yhteisen intohimon ja kiinnostuksen.
Meillä Suomessa toimii esimerkiksi Huonekasviseura, Suomen Orkideayhdistys, Suomen Pelargoniyhdistys, Jättikasvisyhdistys, Chiliyhdistys, Ruususeura, Pioniseura, Hyötykasviyhdistys, Maatiainen ry ja Suomen Dendrologian seura sekä sen alaisuudessa toimiva Rhodo-kerho.
Maailmalta löytyy myös esimerkiksi seuraavia:
Lähes jokaiselle kasviryhmälle, jolla on vähääkään enemmän harrastajia, löytyy oma yhdistyksensä ja porukkansa, jossa voi tavata muita harrastajia. Jos olet tottunut - kuten itse olen - olemaan sen kasvisukusi kanssa se outo nörtti, niin suosittelen lämmöllä etsiytymään muiden outojen nörttien seuraan, niin olo ei ole enää ollenkaan niin outo, vaan muitakin jaksaa kiinnostaa se, millaiset korvakkeet milläkin kasvilla on tai miten nämä kaksi lajia eroavat toisistaan.
26.8.2024: Seikkailu jatkuu, takaisin Schönbrunniin
Talvipuutarhan sitrukset ja teknisen museon härvelit
Eilen jätimme hyvästit Passiflorayhdistyksen ihmisille, mutta seikkailut Wienissä eivät vielä onneksi ole ohi. Viikonloppu oli intensiivinen, mutta paljon jäi vielä asioita, joita halusimme kokea ennen kotiinlähtöä. Wien on toki varsin iso kaupunki, noin kaksi kertaa Helsingin kokoinen, joten paljon mielenkiintoisia paikkoja jää väkisinkin käymättä. Palatsit on esimerkiksi katseltu vain ulkopuolelta eikä keisarilliseen aarrekammioonkaan menty, vaikka sinnekin olisi ollut pääsy.
Talvipuutarhassa oli monia upeita suihkulähteitä.
Tänään palasimme upealle Schönbrunnin palatsille, josta aloitimme seikkailumme perjantaina. Silloin emmen kuitenkaan käyneet palatsin talvipuutarhassa ja se jäi kaivelemaan sen verran, että halusimme tulla vielä takaisin näkemään sen. Talvipuutarha on ollut olennainen osa keisarillista kasvikokoelmaa, joten olihan se nähtävä. Ja hyvä, että tulimme takaisin.
Talvipuutarhan kasvit toki tähän aikaan vuodesta nauttivat ulkoilmasta ja täydestä auringonpaisteesta. Kaunis kasvihuone oli tyhjä ja sen seinille oli ripustettu valokuvia ja julisteita, joissa kerrottiin super mielenkiintoisia asioita muun muassa talvipuutarhan ja esimerkiksi sitruskasvien kasvattamisen historiasta.
Ulkona olikin useampi suuri sitruspuu, joissa oli jo lukuisia hedelmiä kypsymässä. Osa näistä kasveista on Itävallan hallitsijoiden perua, osa todennäköisesti uudempia, mutta sellaisia lajeja, joita hallitsijoillekin aikanaan kasvatettiin.
Appelsiinipuu Schönbrunnin talvipuutarhalla
Sitrukset ovat vanhimpia tunnettuja viljeltyjä kasveja ja niiden viljelyhistoria ylettyy noin 2000 vuoden taakse. Wieniin ensimmäiset sitrukset tulivat jo vuonna 1542. 1800-luvulla tässä Schönbrunnin kasvikokoelmassa oli jo 1500 sitruspuuta. Sen lisäksi, että kokoelma oli suuri, siinä oli myös huomattava määrä erilaisia lajeja ja lajikkeita. Varsinkin sitrushedelmien kasvattaminen ja keräily oli suosittua puuhaa entisaikojen kuninkaallisten parissa.
Sitruksista suurin osa on hybridejä, jotka kaikki pohjaavat neljään ns. alkusitrukseen: sukaattisitruunaan, mandariiniin, pomeloon sekä kumkvattiin. Näistä on vuosien saatossa kehitetty lukematon määrä risteytyksiä, joista osa, kuten appelsiini, greippi, sitruuna, limetti ja klementiini ovat tulleet erittäin suosituiksi. Näiden lisäksi on kuitenkin olemassa valtava määrä erilaisia tuntemattomampia hybridejä sekä tietenkin tunnetuista hybrideistä kymmenittäin erilaisia lajikkeita, joten sitruksissa on ollut paljon keräilypotentiaalia korkea-arvoisten ja rikkaiden puutarhoihin, joissa parhaat puutarhurit niitä hoitivat.
Sitrukset kuitenkin ovat herkkiä kasveja ja vaikka Itävalta onkin paljon Suomea etelämmässä, on talvi täälläkin liian kylmä niille. Sen vuoksi sitruspuut piti istuttaa suuriin, tynnyrimäisiin ruukkuihin, joita ympäröivässä metallipannassa oli valmiina kohdat, joista ruukku voitiin nostaa hevosvetoisen kärryn kyytiin ja siirtää talveksi erityiseen suojaisaan talvipuutarhaan, eli orangeriaan. Alun perin tällaisia huoneita rakennettiinkin nimenomaan sitruspuiden talvettamista varten.
Hevosvetoinen nostolaite suurten ruukkujen siirtämiseen.
Puutarhassa oli monia muitakin hyvin mielenkiintoisia kasveja, kuten arkkiherttuatar Maria Theresan vuonna 1736 häälahjaksi saama myrtti, joka seisoi uljaana keskellä yhtä puutarhan näyttävistä suihkulähteistä. Siellä vaikuttavan kokoinen kasvivanhus saikin olla turvassa ja ylhäisessä yksinäisyydessään, sillä puutarhassa oli varsin paljon vierailijoita. Tämä kasvi on itseasiassa vielä vanhempi kuin kuuluisa Schönbrunnin vanha rouva.
Arkkiherttuatar Maria Theresan häälahjamyrtti vuodelta 1736
Puutarhaa ympäröivät siististi muotoillut säleikköomenapuut sekä kaunis viinitarha, jossa kypsyi monenlaisia rypäleitä runsain määrin.
Säntilliseen muotoon leikattujen puksipuiden välissä oli myös varsin laaja kokoelma erilaisia pasuunakukkia, joiden rungot olivat ranteenvahvuisia. Harmillisesti kukassa näistä ei ollut yksikään. Kauniita, mutta myrkyllisiä kasveja löytyi muitakin, kuten upeasti kukkivat oleanterit sekä useampi eri värinen Solanum atropurpurea.
Helteisestä puutarhasta menimme vielä kiertelemään Wienin teknistä museota, joka oli enemmän puolisoni toivekohde. Tässä olikin museo, johon olisi saanut hupenemaan reilusti enemmän aikaa kuin se, mitä meillä oli käytössä. Kolmikerroksisessa museossa päästiin tutustumaan niin sähkön tuotantoon, höyrykoneisiin, vetureihin kuin lentokoneisiinkin.
Oma osastonsa oli tietenkin musiikille ja soittimille, sillä onhan Wien tunnettu myös musiikin pääkaupunkina. Täältä on ponnistanut maailmalle useampikin kuuluisa säveltäjä, kuten Wolfgang Amadeus Mozart, Joseph Haydn, Franz Schubert sekä peräti kolme Straussia: Johann nuorempi, Johann vanhempi sekä Josef.
Itseäni sivutoimisena muusikkona tämä tietenkin kiinnosti kovasti ja museosta löytyikin monenlaisia mielenkiintoisia ja erikoisia soittimia.
Näiden lisäksi museossa oli myös hauskasti monen arkipäiväisen vempeleen historiaa sekä vanhoja yksilöitä esillä. Kolmen rillipään perheenä oli varsin hauskaa katsella silmälasien kehitysvaiheita sekä vanhoja silmälaseja, mutta lisäksi esillä oli myös muun muassa silitysraudan, pölynimurien, vedenkeittimien, hammasharjojen sekä erilaisten vessaratkaisujen historiaa.
Kahden valokuvaajan lapsena myös valokuvaamiseen keskittyvä osasto oli varsin mielenkiintoinen ja sieltä löytyi myös jos jonkinlaista valokuvausaparaattia ihmeteltäväksi.
27.8.2024: Viimeiset seikkailut ennen kotiinlähtöä
Kasvitieteellinen puutarha, Hundertwasserhaus ja Sacheria Tonavan rannalla
Viimeinen päivä Wienissä ja viimeiset jutut, mitä haluamme täällä nähdä ja kokea.
Aamulla lähdemme reippaina matkaan kohti kasvitieteellistä puutarhaa. Tämäkin on tietenkin 1700-lukulaisen palatsin vieressä. Missäpä täällä ei niitä olisi, sillä tokihan keisareilla piti olla kesäpalatsit ja talvipalatsit ja jokaiselle lapselle omat palatsit.
Belvedere kattaa itseasiassa kaksi palatsia: ylä- ja ala-Belvederen, jotka rakennutti Itävallan armeijassa palvellut ranskalainen prinssi Eugène de Savoie, Eugen Savoijilainen. Myöhemmin hän kuitenkin myi palatsit arkkiherttuatar Maria Theresalle. Hänelle siis, joka sai häälahjaksi myrtin. Palatsikompleksi ja sen erittäin näyttävä puutarha rakennettiin vuosina 1714-1721.
Vielä nykyisinkin Belvedere tunnetaan upeista puutarhoistaan, joihin valitettavasti meillä ei tällä reissulla ollut riittävästi aikaa tutustua. Tännekin saisi uppoamaan päivän jos toisenkin. Suuntasimme suoraan Wienin yliopiston kasvitieteelliseen puutarhaan. Pelkästään ulkopuutarhaa olisi voinut tutkia tuntikausia, joskin tämä paahtava aurinko hieman meinasi taas hidastaa suunnitelmia, kuten myös lapsi, joka alkoi tässä vaiheessa reissua saada tarpeekseen kasveista ja puutarhoista.
Puutarha on jaoteltu monenlaisiin osiin, joissa esitellään muun muassa hyöty- ja lääkekasveja, myrkyllisiä kasveja (jotka toki lomittautuvat paljon myrkkykasvien kanssa), pähkinöitä, mehikasveja sekä tietenkin paikallista lajistoa sekä Alppien kasveja.
Sykähdyttävän kokoisia puita, joista toki suuri osa, kuten puistoplataani ja mustapoppeli, ovat sellaisia, mitkä eivät Suomessa menesty ja ovat sinänsä sellaisenaan eksoottisia ilmestyksiä.
Vuorimänty, Pinus mugo
Kuitenkin aivan erityisen vaikuttava näky oli ihan tavallinen vuorimänty, joka sitten kuitenkaan ei ollut lainkaan tavallinen. Tavallisesti kun kaikki vuorimännyt, joita näemme, pidetään hyvin voimakkaalla leikkauksella pieninä ja pensasmaisina. Tällaisia näkee joka puolella sadoittain.
Alppipuutarhan keskellä kohosi kuitenkin täysin leikkaamaton, monirunkoinen vuorimänty, jonka vänkyrät varret levittäytyivät hyvin laajalle alueelle. Männyn alla oli ihanan suojaisa, varjoinen alue ja runkoja pitkin kiipeilevä muratti teki kokonaisuudesta kerrassaan satumaisen. Että voikin olla vuorimänty kaunis!
Ei mahda mitään, täytyy ehkä istuttaa mökkipihaan vuorimänty ja olla leikkaamatta sitä koskaan. Tilaahan tällainen upeus toki vaatii hirveästi, mutta olisi kyllä erittäin pysäyttävä näky. Sinne runkojen väliin saisi myös loistavan puumajan tai paikan riippumatolle.
Sisäkasvihuoneet olivat valitettavasti suurimmaksi osaksi kiinni ja vain yhteen niistä pääsi sisälle. Tämä yksi ainoa kasvihuone oli pienehkö, mutta ilokseni siellä kuitenkin oli useampi Passiflora, jotka mutkittelivat sinne jonnekin katon rajaan. Huoneessa oli myös suuria hienoja orkideoja, banaanipuita sekä bambuja.
Kasvitieteellisten seikkailujen jälkeen suuntasimme puolisoni valitsemaan kohteeseen, Hundertwasserhausille, joka on taiteilija Friedensreich Hundertwasserin ja arkkitehti Joseph Krawinan suunnittelema ja vuonna 1986 valmistunut rakennus, joka rikkoo kaikkia arkkitehtuurin normeja, mutta kaikessa huvikumpumaisuudessaan istuu ihmeellisellä tavalla muuhun ympäröivään kaupunkikuvaan, vaikka samaan aikaan se tietenkin pomppaa sieltä esiin olemalla kaikin tavoin kummallinen ja erilainen kuin mikään muu.
Parvekkeilta ja katolta pursuaa valtavia puita ja köynnöksiä, seinät mutkittelevat ja niissä on kaikkia sateenkaaren värejä, monenlaisia pintoja ja hauskoja yksityiskohtia. Hundertwasserin motto olikin, että koti on ihmisen kolmas iho ja sen tulisi mukautua heidän elämäänsä ja tuntua omalta. Hän ajatteli, että moderni “viivoittimella murhattu” arkkitehtuuri tappaa ihmisen luovuuden ja halusi tehdä omannäköisiään ratkisuja. Ja sitä Hundertwasserhaus todellakin on! Ja poiketen kaikesta aiemmin tällä reissulla näkemästämme merkittävästä arkkitehtuurista, tämä ei ole museo, vaan käytössä oleva asuinrakennus.
Rakennuksen katolla ja seinissä kasvaa runsaasti kasveja, sillä Hundertwasser halusi antaa kasveille sen tilan, jonka me olemme niiltä rakentamisellamme riistäneet. Tämä taas on täydellisesti linjassa Stephano Mancuson ajatusten kanssa.
"Kaupunkimme, joissa asuu nyt puolet maailman väestöstä ja vuonna 2050 jo seitsemänkymmentä prosenttia, ovat paikkoja, joissa suurin osa maapallon hiilidioksidipäästöistä syntyy. Ne olisi peitettävä kasveilla, enkä tarkoita tällä vain paikkoja, joissa olemme tottuneet näkemään kasveja, kuten puistoja, puutarhoja, niittyjä ja puistokatuja, vaan kasveja olisi oltava kirjaimellisesti kaikkialla: katoilla, julkisivuilla, katujen varsilla, terasseilla, parvekkeilla, savupiippujen päällä, liikennevaloissa, siltojen kaiteilla ja niin edelleen. Sääntöjä on vain yksi ja se on hyvin yksinkertainen: jokaiseen paikkaan, johon kasvi voi juurtua, on istutettava ainakin yksi."
Olen aina ollut sitä mieltä, että katukuvassa pitäisi olla enemmän väriä ja mielenkiintoisia elementtejä kaiken tylsänharmauden keskellä ja tämä on sitä kaikkea parhaimmillaan. Olen myös erittäin vahvasti samaa mieltä Stefano Mancuson kanssa siitä, että kasveja pitäisi olla luovemmin kaikkialla. Kasvit ovat maailmamme keuhkot ja meidän kaikkien elinehto täällä. Juuri siksi puutarha-ala ja kasvien parissa työskentely on äärettömän tärkeää.
Hundertwasserhausissa on kolme kaikille avointa terassia ja yhdellä niistä sijaitsevassa kahvilassa syön myös viimein Sacher-kakkua, joka oli tietenkin yksi Wienin reissun pakollisista jutuista. Ja voi juku! En ole eläissäni syönyt näin hyvää Sacher-kakkua. Tässä on oikeasti kunnolla aprikoosia ja koostumus on täyteläisen suklainen.
Kun lähdemme talolta eteenpäin, katson vielä moneen kertaan sitä, miten kerrassaan kummalliselta se oikeastaan näyttääkään kaikkien valkoisten, historiallisen tyylikkäiden talojen keskellä ja yhtäkkiä samaistun tähän taloon aivan valtavasti. Minäkin olen monesti yrittänyt sopia joukkoon ja olla samanlainen kuin muut, mutta yleensä en ole onnistunut siinä, sillä en oikein koskaan ole tykännyt mennä sen valtavirran mukana. Pursuan ja rönsyilen, kuten nyt tämänkin tekstini kanssa, joka saattaa joillekin olla liian pitkä luettavaksi, mutta teen tätä silti.
Nykyisin olen onneksi elämässäni sellaisessa tilanteessa, jossa saan rönsyillä ja olla kasveista ihan juuri niin innoissani kuin olen. Nyt minulle maksetaan siitä, että selitän kasveista toisille, vaikka olen ollut myös siinä pisteessä, että harvaa kiinnostaa yhtä paljon.
Passiflorayhdistyksen tapaamisessa kävin muutaman hienon keskustelun, joissa sain ylpeästi kertoa, että työskentelen kasvien kanssa ja saan täysin vapaasti ympäröidä kasveilla koko elämäni ja se on parasta elämää ikinä. Kasvit ovat minulle työ, harrastus ja aivan loputtoman innostuksen ja inspitaarion lähde. Niistä löytää aina uutta opittavaa ja niiden kanssa voi sukeltaa aivan loputtomasti syvemmälle.
Kuvaukseeni samaistui kovasti eräs kasvitieteellisessä puutarhassa työskentelevä ihminen, joka oli vaihtanut alaa hoitoalalta puutarha-alalle. Intohimoisena kasviharrastajana hänkin kertoi, että työpäivän jälkeen hän rentoutuu hoitamalla omia kasvejaan.
Vaikka tässä vaiheessa päivää tuntui, että olemme kaikki kävelleet jalkamme puhki, oli meillä vielä edessä yksi asia, jonka halusimme täällä nähdä ja se on tietenkin kuuden valtion lävitse virtaava ja Euroopan toiseksi pisin joki Tonava. Muutaman eksymisen jälkeen nousimme viimein oikeaan metroon, jolla oli pysäkki Tonavan keskelle tehdyllä 23 kilometriä pitkällä tekosaarella, Donauinselillä.
Saarelta Tonavasta siis näkyy vain puolet, mutta se puolikaskin on aivan valtava. Kun matkamme lähti liikkeelle Turusta, nyt on tietenkin sopiva hetki vitsailla siitä, olemmeko nyt tälpuol vai toispuol jokkee, vaikka toki emme ole kummallakaan, vaan sen keskellä.
Joen rannassa on laituri, josta menee ihmisiä uimaan. Ihmisten lisäksi siellä ui huomattava määrä erittäin kesyjä kyhmyjoutsenia. Nämä tulevat myös ihmeen hyvin juttuun keskenään. Jos kyse olisi laulujoutsenista, olisi suurin osa porukasta saanut selkäänsä jo monesti. Kyhmyjoutsenet näyttävät kuitenkin olevan paljon sopuisampaa porukkaa. Vain välillä joku nappaa toista pyrstöstä, mutta kukaan ei ole ihan tosissaan toisensa kurkussa kiinni.
Aurinko kimmeltää veden pinnasta. Nyt on sellainen olo, että tämä reissu on antanut kaiken sen, mitä sillä on annettavaa, enkä kaipaa enää mitään. Nyt on aika lähteä kotiin.
28.8.2024: Kotiin
Viimeinen aamu Wienissä. Edessä ainoastaan pakkaamiset ja lentokentälle lähtö. Jos olisi aikaa ja rahaa enemmän, niin menisin paluumatkankin todella mieluusti maata pitkin, mutta valitettavasti lentäminen on melkein puolet halvempaa.
Nyt matkassa on myös 13 uutta kasvia, jotka pitäisi saada kotiin mahdollisimman nopeasti. Kuin ihmeen kaupalla sain ne pakattua yllättävän tiiviisti käsimatkatavaralaukkuuni, joka ei ole järin suuri. Otin kaikista kasveista ruukut sekä osan kasvualustasta pois, niin sain ne mahtumaan pienempään tilaan. Kotoa olin ottanut mukaan vahapaperia, johon saisin pakattua kasvit paluumatkalle. Papereita oli juuri sopivasti sen verran, että kun käärin useimpiin paketeistani kaksi kasvia, niin ne riittivät.
Matkalaukussa menomatkalla olleista vaatteista jouduin pukemaan päälleni enemmän kuin olisin halunnut. Kolmenkympin helteessä tällainen kerrospukeutuminen on aivan naurettavaa, mutta mitäpä sitä ei kasvien eteen tekisi.
Vähän hirvittää, miten kasvit matkasta selviävät. Kotona odottaa kova istutusurakka, sillä kaikki pitää kuitenkin saada ruukkuihin ja karanteenitilaan, jossa ne viettävät vähintään seuraavat pari viikkoa. Siellä niille tehdään myös mahdolliset torjuntatoimenpiteet, sillä osalla kasveista oli vihannespunkkeihin viittaavia jälkiä, joka toki on melko tavallista, sillä nämä ovat isoissa kokoelmissa kasvatettuja kasveja, joissa tuholaiset leviävät helposti.
Saavuimme kotiin yhdeksän aikaan illalla. Koko päivä matkustettu, vaikka lento olikin lyhyt. Nyt taas muistan, miksi olemme puolison kanssa puhuneet aiempien reissujen jälkeen, että lentäminen voisi meidän osalta alkaa riittämään.
Kasvit kulkivat hyvin turvatarkastuksen läpi, mutta jouduin silti ylimääräiseen tarkistukseen, koska repussani oli tinapilli, virkkuukoukku ja yksittäinen muhjuuntunut pussi pikakahvia. No, sain sentään pitää kaiken, eikä kasveihin kajottu. Se oli suurin huoleni, vaikka tiesinkin, että EU:n sisällä saa kuljettaa kasveja täysin vapaasti, eikä yksityishenkilöiden tarvitse hankkia kasvipassejakaan. Olin ehkä vain kuunnellut tapaamisessa niin paljon juttuja kasvien kuljettamisesta sellaisten rajojen yli, minkä yli niitä ei saisi viedä ilman kalliita ja monimutkaisia kasviterveystodistuksia. Minullakin oli laukussani yksi, joka oli tuotu Iso-Britanniasta, eli EU:n ulkopuolelta Itävaltaan, jossa se annettiin minulle.
Toinen osallistuja kertoi, miten kenttätutkimusmatkalta Etelä-Amerikasta tuodut kasvitieteellisen puutarhan kokoelmiin matkalla olleet kasvionäytteet tuhottiin lentokentällä, koska kasvit olivat vielä vihreitä.
Seuraavan kerran, kun mietin lentämistä, niin pyrin muistamaan sen, miten rentoa junamatkustaminen on. Kaiken ei aina tarvitse olla nopeaa.
Korvissa Joyn nappikuulokkeet* ja äänikirja.
Jos matkustaisin junalla, niin mitään tällaista ei tarvitsisi murehtia, kuten ei myöskään sitä, että painaako laukku liikaa ja mahtuuko se lentokoneen penkin alle. Eikä lentomatkustaminen ehkä edes ole niin nopeaa. Lähdimme AirBnB-asunnoltamme aamukymmeneltä ja lentomme lähti kello 13:15. Asuntomme oli aivan Wienin keskustassa ja matkaa rautatieasemalle oli ehkä kymmenen minuuttia. Siitä junalla vartti lentokentälle. Silti lentokentällä ei ollut yhtään ylimääräistä aikaa, vaan kaikkien tarkastusten jälkeen saimme mennä aikalailla suoraan lentokoneeseen.
Suomessakin meni melkein tunti koneen laskeutumisesta siihen, että olimme ulkona lentokentältä ja pääsimme paikallisjunaan. Eli kahden ja puolen tunnin lennon lisäksi Wien-Helsinki -matkaan meni nelisen tuntia ylimääräistä aikaa. Jos tämän laskee yhteen, saadaan kuusi ja puoli tuntia. Eipä siinä ajassa toki junallakaan olisi kotiin ehtinyt, mutta olisi voinut mennä Hampuriin ja hypätä sieltä yöjunaan Tukholmaan, käydä siellä vaikka kasvitieteellisessä ja mennä illaksi taas laivaan.
Heti kun seuraavan PSI:n Euroopan tapaamisen paikka ja aika kerrotaan, varaan junaliput molempiin suuntiin.
Kasvit selvisivät matkasta hyvin ja jaksoin ne illalla vielä istuttaa. Onneksi oli ämpärissä valmiiksi sekoitettua kasvualustaa, johon sain laitettua kaikki ne, joiden kasvualustavaatimukset eivät ole mitään käsittämätöntä. Passiflora xiikzodz siis odottaa vielä vuoroaan, sillä se tarvitsee emäksisen, turpeettoman ja hyvin kalkkikivipitoisen kasvualustan. Edellinen xiikzodzini kuoli todennäköisesti siihen, että henkilö, jolta sen ostin, oli istuttanut sen turpeeseen.
Kaiken kaikkiaan matkalta tarttui mukaan 13 uutta Passifloraa:
P. incarnata ‘Hessen’
P. subfertilis
P. pentaschista
P. sprucei
P. megacoriacea
P. tetrandra
P. tacanensis
P. organensis J.V.D.Plank
P. porophylla
P. caduca
P. gilbertiana
P. xiikzodz
P. tenuiloba
Nyt nämä matkaajat toipuvat reissustaan karanteenitilassa, jossa seurailen niiden tuholaistilannetta ja tarvittaessa teen oireenmukaista torjuntaa. Todennäköisesti ainakin vihannespunkkeja on muutamalla, joten kun ne on tunnistettu, niin tilaan Tarhurin Avulta torjuntaeliöt hommiin.
Niin ihanaa olla kotona kaiken suurkaupungin vilskeen ja Keski-Euroopan helteen jälkeen. Tästä on hyvä lähteä taas kohti arkea.
Yhdistyksen väki Schönbrunnin palatsin edustalla. Kiitos kaikille!
